Didrichsenin taidemuseo inspiroi valokuvaaja Elina Brotherusta jännittävään vuoropuheluun sen kokoelmien ja Viljo Revellin arkkitehtuurin kanssa. Vuoropuhelun lopputuloksia pääsee tarkastelemaan kevään ajan esillä olevassa Vierailija-näyttelyssä.
NÄYTTELY ON VAIHTUMASSA, ja Didrichsenin taidemuseo Helsingin Kuusisaaressa on suljettu yleisöltä. Henkilökunta purkaa kuvanveistäjä Eila Hiltusen veistoksia kuljetuslaatikoista ja siirtää teoksia paikoilleen.
Yksi vihreään leninkiin pukeutunut henkilö keskittyy aivan muuhun toimeen. Hän seisoo ääneti galleriasalissa neliönmuotoisen näköalaikkunan edessä ja pitelee valkoisten puuvillahansikkaiden suojaamissa käsissään Susanne Gottbergin maalausta.
Hyvin keskittyneesti, ympäröivistä äänistä välittämättä työskentelevä henkilö on valokuvaaja-videotaiteilija Elina Brotherus. Hänen Vierailija-niminen näyttelynsä ripustetaan museoon sen jälkeen, kun Eila Hiltusen näyttely on päättynyt.
Näyttelyä varten Brotherus on jo kuvannut museota niin ulkona veistospuistossa kuin täällä sisätiloissa. Viime talvena Brotherus otti kuvan museon sisäpihan uima-altaan äärellä. Siinä hän makaa pukeutuneena turkooseihin toppahousuihin ja villatakkiin. Hänen vartalonsa vertautuu kuvan taka-alalla näkyvään Henry Mooren pronssiveistokseen.
”Tein kuvasta myös alastonversion, mutta se ei ollut yhtä hyvä. Sitä ei tulla näkemään näyttelyssä”, Brotherus kertoo.
Viljo Revellin mestariteos
Elina Brotheruksen Didrichsen-teossarja perustuu Didrichsenin taidemuseon kokoelmaan sekä punatiiliseen rakennukseen, Villa Didrichseniin, jonka on suunnitellut arkkitehti Viljo Revell (1910–1964).
Kotitalon innoittajana toimi Maire Gullichsenin Villa Mairea Noormarkussa. Marie-Louise ja Gunnar Didrichsen pyysivät Alvar Aaltoa piirtämään myös heille kodin vastaavassa hengessä. Kiireidensä vuoksi Aalto kieltäytyi ja suositteli tilalleen Revelliä, joka ”on ainoa, joka pystyy samaan kuin minä”.
Kiireidensä vuoksi Aalto kieltäytyi ja suositteli tilalleen Revelliä, joka ”on ainoa, joka pystyy samaan kuin minä”.
Rakennuksen ensimmäinen osa valmistui vuonna 1957 Didrichsenin perheen kodiksi. Myöhemmin Revell suunnitteli taidekokoelmia varten taloon lisäsiiven, joka valmistui vuonna 1964 ja avattiin yleisölle seuraavana vuonna.
Taidemuseoon kuuluva noin 1 000 teoksen kokoelma on syntynyt pitkäjännitteisen keräily- ja museotoiminnan tuloksena, ja suurin osa teoksista on museon perustajien, Marie-Louise ja Gunnar Didrichsenin, omaan taidekokoelmaansa hankkimia. Pariskunta keräsi taidetta peräti viidellä vuosikymmenellä, ensimmäiset teokset jo 1940-luvulla.
Alkuvuosina Didrichsenit suosivat vanhempaa suomalaista maalaustaidetta, kunnes 1960-luvulta lähtien heidän kiinnostuksensa alkoi kohdistua yhä enemmän kotimaiseen ja kansainväliseen modernismiin ja jopa esikolumbiaaniseen keramiikkaan.
Brotheruksen Didrichsenillä kuvaamat valokuvat kuuluvat hänen arkkitehtuuria ja sisätiloja tulkitsevaan sarjaansa, johon kuuluvat jo muun muassa Ranskassa Alvar Aallon suunnittelemassa Maison Carréssa otetut valokuvat.
Uusien teosten lisäksi näyttelyssä esitellään Brotheruksen muuta tuotantoa 1990-luvulta lähtien.
Millimetrin tarkkuudella
Elina Brotherus seisoo ikkunan edessä taulu kädessään kohdassa, jonka hän on merkinnyt kokolattiamattoon asetetuilla teipinpalasilla. Hänen jalustalle asettamansa digikamera on ajastettu ottamaan kuvia kymmenen sekunnin välein. Kamera ottaa kuvia, kunnes Brotherus on tyytyväinen ja palaa katsomaan niitä.
Didrichsenin taidemuseon amanuenssi Iiris Markkola keskeyttää oman työnsä Hiltusen veistosten parissa ja tulee auttamaan Brotherusta. Brotherus haluaa tietää, osuvatko Gottbergin vihertävänsävyisen maalauksen puut yhtään yksiin ikkunan ulkopuolella kohoavien männynrunkojen kanssa.
Markkola pyytää siirtämään maalausta muutaman sentin eteenpäin. Kameran takaa hän huomaa myös, että taulua pitää suoristaa hieman.
Seuraavaksi Markkola siirtyy samalle paikalle ja samaan asentoon kuin missä Brotherus on seisonut. Hän vuorostaan palaa itse kameran taakse katsomaan, onko tarkkuus kohdallaan, onko sommitelma haluttu, onko rajaus täsmälleen ajatellun mukainen. Tai mitä tapahtuu kompositiolle, kun linssi vaihtuu.
Haasteeksi osoittautuu yllättäen valaistus. Ikkunan edessä otettavaan kuvaan vaikuttaa yhtä lailla ulkoa tuleva valo kuin näyttelytilan keinovalo. Iiris Markkola noutaa kuvausvalon, joka pienen säädön jälkeen tasoittaa eroja huomattavasti niin, että sisä- ja ulkotila täyttyvät samanlaisella kylmällä valolla. Näin jälkikäsittelyn osuus jää mahdollisimman pieneksi, kun valokuva viimeistellään.
”Oi, loistavaa. Tämä oli varmaan tässä. Kiitos avusta”, Brotherus sanoo.
”Jokainen kuva täytyy tehdä loppuun asti. Mikään ei harmita niin paljon kuin melkein täydellinen kuva, jonka jälkeen ei otettu viimeistä, täydellistä kuvaa.”
Lopullinen, näyttelyyn pääsevä versio löytyy vasta siinä vaiheessa, kun Brotherus vertaa kameran otoksia tietokoneen näytöllä – ja on antanut ajan kulua, ehkä kuukauden, parikin.
Jo aiemmin päivällä Brotherus on saanut valmiiksi toisenkin vihreäsävyisen kuvan. Sitä varten hän kokosi saman ikkunan ympärille useita muitakin Didrichsenin kokoelmaan kuuluvia vihreäsävyisiä teoksia. Kuvassa näköalaikkunan molemmin puolin on ripustettu maalauksia Hugo Simbergilta, Sigrid Schaumanilta, Robert Rauschenbergilta ja Helene Schjerfbeckiltä.
Ideoiden kirja avautuu
Kun Elina Brotherus on tyytyväinen viimeisimpään kuvaansa, hänellä on aikaa esitellä kameran lisäksi tärkeää työkalua, muistikirjaa. A4-kokoiseen kirjaan hän liittää havaintoja ja kirjaa ylös mieleen juolahtaneita ideoita, jotta muistaisi ne aina silloin, kun alkaa toteuttaa uutta taideteosta.
Yksi leikkeistä on Helsingin Sanomissa julkaistu juttu, jonka kuvituksena on käytetty Tony Vaccaron klassista muotokuvaa taidemaalari Georgia O’Keeffestä vuodelta 1960. Kuvassa taiteilija pitelee omaa maalaustaan aavikkomaiseman äärellä New Mexicossa – hieman samaan tapaan kuin Brotherus piteli vielä tuokio sitten Susanne Gottbergin maalausta museon ikkunan edessä.
”Leikistähän tässä on loppujen lopuksi kysymys.”
Valmiissa teoksessa oleva hahmo ei kuitenkaan ole Brotherus itse. Kyseessä on fiktiivinen naishahmo, jonka voi tavalla tai toisella tulkita kuuluvan osaksi juuri tätä taloa ja sen tarinaa.
”Leikistähän tässä on loppujen lopuksi kysymys. Minun tehtäväni on miettiä, millä tavalla hahmo tekee itsensä uskottavaksi ja saan sen liittymään ympäristöönsä. Hahmon kautta katsoja voi kokea uusia asioita ja katsoa näkemäänsä uusin silmin.”
Didrichsenin tiloja kuvatessaan Brotherus on löytänyt teoksiinsa aiemmista töistä poikkeavia valoja, varjoja ja perspektiivejä. Revellin arkkitehtuuri on saanut hänet pauloihinsa.
”Pelkät konstruktiot eivät toisaalta vielä riitä. Niiden lisäksi kuviin pitää saada ilme, elämää ja läsnäoloa, jotka luomani hahmo tuo mukanaan.”
Vihreät kuvat saavat seurakseen muun muassa vuonna 2021 Villa Didrichsenin olohuoneessa toteutetun kuvan Yellow Still Life, jossa Brotherus istuu nahkaisella nojatuolilla keltaisessa leningissä taustallaan sommitelma museon kokoelmaan kuuluvia keltaisia taideteoksia.
Ranskalainen yhteys
Didrichsen valikoitui kuvaamiskohteeksi ja näyttelynpitopaikaksi, koska Elina Brotheruksella ja museosta vastaavalla Didrichsenin perheellä on Ranskaan johtava yhteys. Museonjohtaja Maria Didrichsen ihastui Brotheruksen valokuviin Pariisin lähettyvillä sijaitsevasta Maison Louis Carrésta, jossa hän oli itse yöpynyt erään seminaarin yhteydessä vuonna 2011.
Yhteys Brotheruksen ja Didrichsenien välillä avautui, kun Elinan äidin serkku Kai Luotonen – joka eläköidyttyään oli muuttanut Montpellieriin – kutsui Maria ja Peter Didrichsenin ja Ranskassa asuvan Brotheruksen puolisoineen lounaalle helsinkiläiseen ravintola Eliteen. Idea lounaskutsulle syntyi siitä, että Kain äiti Else oli sekä Maria Didrichsenin että Brotheruksen äidin kummitäti.
Uskomattominta kaikessa on Elina Brotheruksen mielestä se, että hän on saanut museon koko kokoelman ja talon käyttöönsä.
”Minulle ei koskaan ole ennen annettu yhtä vapaita käsiä. Pääsin jopa kylpemään vaahtokylvyssä Yves Kleinin sähkönsininen veistos vierelläni.”
Näyttelyssä on esillä Brotheruksen samassa yhteydessä ottama teospari. Mutta millainen siitä lopulta tuli?
Elina Brotheruksen Vierailija-näyttely on avoinna 11.2.–28.5.2023. Didrichsenin taidesäätiö täyttää tänä vuonna 60 vuotta, ja sen kesäkuussa avautuvassa näyttelyssä esitellään laajasti museon omia kokoelmia. Kokoelman syntyhistoriaa valotetaan tuolloin ainutlaatuisella aineistolla Gunnar ja Marie-Louise Didrichsenin arkistosta.
Katso myös:
• Elina Brotherus: Seabound -kirja >
Teksti: Kari-Otso Nevaluoma Kuvat: Elina Brotherus ja Didrichsenin taidemuseo
Juttu on julkaistu alun perin Avotakka-lehden numerossa 2/2023.