”Jotkut asiat perustuvat luonteeltaan universaaleille, muuttumattomille tosiasioille”, Design Storiesin kolumnisti Hanna-Katariina Mononen toteaa perustellessaan itsestään löytämäänsä muutosvastarintaa.
MINUSTA ON MUKAVAA, että jotkut asiat ovat muuttumattomia ja toivoisinkin niiden säilyvän jatkossakin sellaisina. Että voin todistaa vanhaa, toimivaa arkkitehtuuria säilytettävän ja restauroitavan sitä kunnioittavalla, ammattimaisella tavalla. Että aivan kaikkien yritysten logoja ei tarvitsisi tyylitellä uusiksi kymmenen vuoden välein, tai konseptia uudistaa, vaikkei edellisenkään purevuutta olla ehditty vielä todistaa. Että voin ostaa pesualtaani reunalle tästä hetkestä elämäni loppuun saakka saman, tutun ja tavanomaisen, muodoltaan ja muilta ominaisuuksiltaan muuttumattoman palasaippuan. Että voin herätä kelloradioon.
En halua diagnosoida muutosvastarintaani vastahakoisuudeksi tai yleisluontoiseksi happamuudeksi tai miksikään muuksikaan sellaiseksi, vaikka kaikkea sitä se taitaa kyllä olla. Minulle tuottaa kyllä iloa moni uusi asia, mutta usein kuitenkin toivoisin, ettei vanhoja hyviä mentäisi uudistamisen puuskassa ja syyttä modernisoimaan. Se lienee kautta aikojen ollut ihmisen pahe, että hieman vanha ajatellaan yhtäaikaisesti huonoksi – ja uusi aina hyväksi. Mielessäni ovat kaikki ne menneiden vuosikymmenten silloisen rakennustaiteen huippua edustaneet rakennukset, jotka on myöhemmin purettu ainoastaan vanhanaikaisiksi tuomiten, tai kitsaudesta ainakin.
”Rakastan konseptoinnista vapaita ja ihmisen kokoisia pysähdyspaikkoja ja matkakohteita, jotka eivät oikein edes ole matkakohteita.”
MONI ASIA TIETENKIN muuttuu syystä, kun opimme uutta, mutta jotkut asiat perustuvat luonteeltaan universaaleille, muuttumattomille tosiasioille. Ne asiat puolestaan pohjaavat usein ikivihreisiin arvoihin kuten tasapainoon, verkkaisuuteen, väljyyteen ja kestävyyteen. Niin: jotkut asiat totisesti olivat ennen paremmin.
Näitä teemoja pohdin myös vaikkapa nyt alkavan kesän retkiä hahmotellessa. Rakastan konseptoinnista vapaita ja ihmisen kokoisia pysähdyspaikkoja ja matkakohteita, jotka eivät oikein edes ole matkakohteita. Sellaisia, joissa yrityksen määrä on olematon ja aikakin on pysähtynyt somasti jonnekin menneisyyteen. Huoltoaseman kahvinkeittimen lämpölevyllä on kymmenen pennin kolikko tai kaksi, ja siinä seissyt kahvi kaadetaan Arabian valkoiseen Kesti-kuppiin. Santsikuppi ei varmasti maksa mitään ja munkkirinkilät ovat aina tietenkin maagisen hyviä. Kaikki on ihanan mutkatonta ja teeskentelemätöntä: kukaan ei ole vielä keksinyt, että tämä kaikki tulisi tarinallistaa QR-koodista aukeavan linkin taakse.
Lopulta puitteet jäävät taustalle, päärooleissa ovat kohtaamiset, vaihdetut puheenparret ja virtaava elämä. Tietenkin vaivalla räätälöidyille konsepteille on paikkansa ja niihin liittyvä vaivannäkö on arvostettavaa, mutta olen oppinut ymmärtämään, etteivät ne välttämättä ole minulle. Vahvimmin ja lempeimmin mieleen painuvat aina ne kokemukset, joista on aistittavissa pysyvyys.
Suosittelen: Viileää kesää
TÄMÄ ON MUISTUTUS itselleni ja kaikille kaltaisilleni: termos on myös kesään. Tapaan alituiseen unohtaa, että jotkut fysiikan lait ovat puolellamme myös tänä vuodenaikana. Piknikin paras party trick onkin tuoda mukanaan termoskannussa tai -mukissa viileänä pysyvä virvoke.
Kirjoittaja Hanna-Katariina Mononen pohtii Design Storiesin kuukausittaisessa kolumnissaan kauniin ja kestävän elämän asioita. Hän ajattelee, että aivan kuten elämässä, myös kodissa kauneimmat kohdat ovat suunnittelemattomia – ja usein myös verrattain tavanomaisia.
Teksti ja kuva: Hanna-Katariina Mononen