Esineisiin sitoutuminen alkaa parhaimmillaan jo ennen kuin ostopäätöstä on tehty. Joskus prosessi saattaa kestää vuosikymmenen, kirjoittaa Design Storiesin kolumnisti Hanna-Katariina Mononen.
ERÄS YÖ EN OIKEIN saanut unta. Alitajuntani työnsi pintaan jo puolittain unohdetun muiston, joka ajoittain nousee esiin. Työskentelin ehkä vuosikymmen sitten myymälässä, jonka valikoima painottui kodin esineistöön ja suomalaiseen muotoiluun. Myynnissä oli myös kirjava parvi Oiva Toikan Iittalalle suunnittelemia lasilintuja. Minulla kesti aikaa ymmärtää lintujen arvo. Tiesin kyllä niiden olevan taidolla tehtyjä taide-esineitä, mutta olin ehkä liian hiljattain todistanut linturivit minulle tyystin vääränlaisissa konteksteissa. Ne esitettiin kellastuneissa kirjahyllyissä kuin pölyiset palkintopokaalit, kodeissa, jotka eivät liiemmin ruokkineet oikein mitään lokeroa aivojeni estetiikkaosastolla. Oli opittava uudelleen ja riuhtaistava lasiesineet irti noista mielikuvista.
Tutustuminen vei useamman vuoden. Katselin Toikan lintuja myyntivitriineissä, tutustuin uutuuksiin ja pohdin niiden luonteenpiirteitä. Lasiin oli vangittu paljon: hehkuvia, toisiinsa yhdistyviä värejä, hallittuja ilmakuplarykelmiä, rytmikkäitä raitoja. Ymmärsin, kuinka kukin yksilö oli omanlaisensa ja kuinka niissä sai näkyä valmistajansa kädenjälki. Esineet olivat ensiluokkaisen lasinpuhalluksen taidonnäytteitä. Vitriiniin suljetut linnut pönöttivät ostajiansa odottaen toinen toistaan ilmeikkäämpinä: ne olivat hölmistyneitä, hupsuja, juroja ja uteliaita. Uljaita, kömpelöitäkin.
Sitten, hieman odottamatta, löysin omani. Suurin osa siivekkäistä seisoi reippaina pystypäin, mutta tämä tapaus lepäsi puolittain maassa muistuttaen ennemminkin hyljettä kuin lintua. Sen pullukkaa, suloisen ryhditöntä keskivartaloa koristi hillitty ilmakuplaverho ja linnun sävyt liukuivat kauniisti toisiinsa. Kiinnyin esineeseen voimakkaasti. Mieleni punoi äkkiä tiukan omistajuussuhteen tuohon hupaisaan hahmoon. Tämä on minun, ajattelin.
”Kiinnyin esineeseen voimakkaasti. Sinä päivänä kun päätin ostaa linnun itselleni, se oli kadonnut tietämättömiin.”
Varasin linnun itselleni henkilökunnan ostoksille varattuun paikkaan, mutta sinä päivänä kun päätin ostaa linnun itselleni, se oli kadonnut tietämättömiin. En usko sen osanneen karata itseohjautuvasti, vaan ehkä syynä oli inventaario ja sen myötä suoritettu suursiivous. Tai kenties ehkä sittenkin myymälävarkaus. Kuka tietää – lintua ei kuitenkaan enää ollut. Tapaus jäi mieleeni ja palaa ajatuksiini yhä ajoittain. Jo kohtaamisemme hetkellä linnun valmistaminen oli lopetettu, ja silloin myynnissä olleet olivat viimeisiä lajinsa edustajia. Linnun nimen unohdin jo monta vuotta sitten, sen sympaattista luonnetta en varmasti koskaan.
Tuona unettomana yönä tarina palasi jälleen mieleeni ja älypuhelimeni ruutu valaisi makuuhuoneen, kun ryhdyin selaamaan – myönnettäköön, ehkä hieman epätoivoisesti – kaikkia Googlen tarjoamia hakutuloksia Oiva Toikan linnuille. Kun haku ei tuntunut tuottavan tulosta, palasin pohtimaan linnun nimeä. Tiesin, että suurin osa, ellei kaikki, Toikan linnuista on nimetty useimmiten Suomen luonnosta löytyvien, oikeiden lintulajien mukaan. Muistini kaukaisimpiin, tavoittamattomiin kerroksiin luottaen hain ruudulleni listan kaikista Suomen linnuista ja lähdin liu'uttamaan sormeani listalla eteenpäin. K:n kohdalla jo uinahtaneet, osa-aikatyöttömät aivosoluni havahtuivat. Vuosia kadoksissa olleen linnun nimi oli Käenpiika.
Parhaimmissa tapauksissa jotkut asiat tuntuvat omalta jo ennen kuin ne sitä edes ovat. Olkoon se hinnaltaan vielä tavoittamattomissa oleva esine tai jotakin, joka ei ole tämänhetkiseen elämäntilanteeseen ajankohtainen. Esineeseen jo ennen kaupantekoa luotu kiintymyssuhde on etevä ellei paras osoitus siitä, että kyseessä on ihastus, josta haluaa pitää kiinni ja jonka kanssa on valmis luomaan elämänmittaisen suhteen. Tiedän, että vielä jonakin päivänä omistan oman Käenpiian. Eikä minun enää tarvitse edes menettää sen vuoksi yöuniani.
Kirjoittaja Hanna-Katariina Mononen pohtii Design Storiesin kuukausittaisessa kolumnissaan kauniin ja kestävän elämän asioita. Hän ajattelee, että aivan kuten elämässä, myös kodissa kauneimmat kohdat ovat suunnittelemattomia – ja usein myös verrattain tavanomaisia.
Katso myös:
• Kaikki Oiva Toikan lasilinnut >
Teksti ja kuvat: Hanna-Katariina Mononen