Esineisiin liittyvät muistot tekevät tavallisistakin tavaroista omistajansa aarteita. ”Suurimmalla osalla kotini esineistä on arvo, joka ei ole verrannollinen mihinkään valuuttaan”, pohtii Design Storiesin kolumnisti Hanna-Katariina Mononen.
VIISI VUOTTA SITTEN majoituin Kööpenhaminan-matkallani ullakkohuoneistoon, joka oli niin tanskalainen kaikessa vaivattomassa kauneudessaan, etten malttanut juuri asunnosta poistua. Mielummin olin osaavinani soittaa huoneiston flyygeliä, siemailin kahvia kattoterassilla ja valuin tilasta toiseen kuvitellen lopun elämäni niihin nurkkiin ja neliöihin.
Majoittumisen aikana muutamasta detaljista kävi ilmi – ja lopulta myös asunnon vuokranantajalta itseltään – että asunto oli edesmenneen suunnittelijan, Niels Jørgen Haugesenin, koti. Muutama vuosi myöhemmin ostimme huutokaupasta kuusi Haugesenin tuolia, joita tässä tanskalaisasunnossa oli kaikkialla – jopa kylpyhuoneessa osin ruostetta kukkivana. En ole varma, pidänkö enemmän tuoleista vai niihin liittyvästä muistosta.
Olohuoneestamme löytyy jonkun 1970-luvulla kenties itse nikkaroima sohva. Sen luokse oli kolmen tunnin ajomatka pitkin peltoja halkovia maanteitä synkimmän marraskuun sydämessä. Metsäisellä tontilla sijaitsevan vanhan huvilan nykyinen omistaja kertoi nukkuneensa lapsuudessaan kyseisellä sohvalla elämänsä makoisimmat päiväunet. Itse en osaa nukkua päiväunia, mutta minulle on raportoitu sohvan toimittavan tuossa tarkoituksessa virkaansa yhä aivan virheettömästi.
”Tuoli oli romuluinen mutta pääsi sen rapsakkaa patinaa rakastavaan kotiin – ja sitä seuranneisiin koteihin.”
Ilmari Tapiovaaran Domus-tuoli oli ensimmäinen huutokauppaostokseni: muistan yhä elävästi sen endorfiininhuuruisen kiihkon ja jännityksen, kun nostin huutonumeroani korotuksen merkiksi. Tuoli oli romuluinen mutta pääsi sen rapsakkaa patinaa rakastavaan kotiin – ja sitä seuranneisiin koteihin. Istuimesta tuli niin erottamaton osa kaikkia asumuksiani, että lakkasin jo ajat sitten ajattelemasta sitä suunniteltuna osana mitään esteettistä kokonaisuutta. Se vain on.
Viimeisimmältä ulkomaanmatkaltani kuljetin käsimatkatavaroissani varoen Gunnar Nylundin Rörstrandille 1960-luvulla suunnitteleman pienen kulhon. Nypin siitä päivittäin suolahiutaleita aterioihini ja kiitän menneisyyden itseäni siitä, että aprikoinnistani huolimatta (käsimatkatavarat olivat tuossa vaiheessa jo melko pulleat) tein ostopäätöksen.
Kotiani täyttävät tarinat eivät ehkä ole Grimmin veroisia, mutta minulle ne ovat sitäkin merkittävämpiä. Tarinoiden ansiosta esineiden merkitys elämässäni on painoarvoltaan verrattain suuri. Kun olemme haaveilleet esineestä, säästäneet sitä varten, taittaneet pitkän matkan sen luo, oppineet minkälaisen matkan se on meidän luoksemme tehnyt ja lopulta kantaneet sen hellävaroen kotiimme, osaamme arvostaa sitä.
Tuntiessamme esineen menneisyyden haluamme varmistaa sille myös hyvän tulevaisuuden. Vain sillä tavalla tarina voi jatkua.
Kirjoittaja Hanna-Katariina Mononen pohtii Design Storiesin kuukausittaisessa kolumnissaan kauniin ja kestävän elämän asioita. Hän ajattelee, että aivan kuten elämässä, myös kodissa kauneimmat kohdat ovat suunnittelemattomia – ja usein myös verrattain tavanomaisia.
Teksti ja kuva: Hanna-Katariina Mononen