”Joulu alkaa olla viimeisiä koskemattomia saarekkeita, jollaisia vielä pari vuosikymmentä sitten olivat joka sunnuntait”, Design Storiesin kolumnisti Hanna-Katariina Mononen pohtii.
”JOULU TUNTUU TULEVAN joka vuosi yhä aikaisemmin”, hoetaan suosittuna mantrana aina näillä main vuotta. Harva meistä on onnistunut olemaan keksimättä tätä nokkelasti itse. Se lausutaan sihisten kauppojen hyllyjen välissä, kun bongataan ensimmäiset konvehtirasiat tai joulukalenterit, ehkä kirjoitetaan joku naseva Facebook-postaus – ainakin silloin kun Facebookia vielä käytettiin – tai sitten joku kirjoittaa aiheesta kolumnin.
Suhteeni jouluun ei ole ongelmaton. Kuten monilla muillakin, juhla on jättänyt lapsuudesta minuunkin jälkensä juuri suorituspaineisena ja lopulta stressaavana ajanjaksona, jolloin kukaan ei oikein onnistu olemaan oma itsensä. Viime vuodet olen opetellut suhtautumaan juhlaan kyynisyyden sijaan varovaisella lempeydellä: löytänyt omanlaiset tapani viettää vuoden loppuun sijoittuvaa aikaa. Ja vaikka aiemmin olen saattanut muiden kyynikoiden kanssa pyöräyttää silmiäni yhä aiemmin saapuvalle joululle, alan ajatella, että ehkä joulu voisi itseasiassa olla loppuvuoden lisäksi vähän siellä täällä.
Siinä, mitä me toivomme joululta ja millaiseksi se meille ulkopuolelta määritellään, on kiistaton ristiveto. Maailmamme kaupalliset lainalaisuudet ovat omiaan synnyttämään vuodenaikaan stressiä, jota ilmankin pärjäisimme. Se on tosiasia, joka ei ihan heti lakkaa olemasta. Haluaisin silti uskoa, että tänä päivänä olemme enenevissä määrin viisaampia tekemään linjanvedon siinä, mitä itse haluamme ja erotamme ne ulkopuolelta tulevat, paineita synnyttävät odotukset. Olemmehan kaikki lukeneet jo riittävän monen oivaltamana samat sanat siitä, kuinka joulu on juuri niin stressaava kuin minkä siitä teet: tavallaan tympeän yksinkertaistavaa, mutta totta joka sana.
”Siinä, mitä me toivomme joululta ja millaiseksi se meille ulkopuolelta määritellään, on kiistaton ristiveto.”
Kun minä puhun joulusta, puhun kaikkien yhteisestä juhlasta, joka on vuosisatojen varrella sellaiseksi jalostunut. Tietenkin kaikki viettävät (tai jättävät viettämättä) juhlaa omiin arvoihinsa nojaten. Omani kuitenkin julistaa ainoastaan rauhaa sen moninaisissa muodoissaan. Pidän monista jouluun liitetyistä asioista. Tänä vuonna odotan erityisen paljon joka jouluista Yksin kotona -katsomoa opittuani, että elokuvassa Pepsiä kitannutta naperoa, Fulleria, näyttelee Macaulay Culkinin pikkuveli, Successionissa viharakastettua Roman Roytakin näytellyt Kieran Culkin. Kynttilänvalon ja taatelikakun sijaan kaikkein parasta joulun ajassa on kuitenkin se selittämätön tunnelma, joka tekee noista muutamasta päivästä ainutlaatuisen. Parhaiten sitä kuvannee häiriöttömyys: tunne siitä, että kukaan missään ei odota sinulta mitään.
Joulu alkaa olla viimeisiä koskemattomia saarekkeita, jollaisia vielä pari vuosikymmentä sitten olivat joka sunnuntait. Olen yhä hieman hämilläni siitä, että kaupat voivat olla tätä nykyä auki jokaisena viikonpäivänä – jotkut jopa väittävät aukioloajakseen 24/7. Kansalliset juhlapyhät ja sunnuntait olivat varttuessani niitä, joina lankapuhelimellakaan ei sopinut häiritä toisten rauhaa, saati sitten pistäytyä käymään. Vapaapäivässä oli aitoa, rikkumatonta rauhan tuntua. Jostakin syystä joulu on onnistunut säilyttämään asemansa sellaisena. Se on koko vuoden ainoa aika, kun sinun ei odoteta olevan tavoitettavissa.
Elelemme siis vuoden päivät hälinässä ja kaaoksessa vain saavuttaaksemme muutaman päivän rauhan. Sen sijaan, että joulu tulisi joka vuosi yhä aikaisemmin – nyt tarkkana, kanssakyynikot – voisiko se olla itse asiassa joka ainoa sunnuntai?
Suosittelen: Uusia taitoja keittiössä
JOULUPÖYTÄ ON OIVA syy opetella jokin uusi taito. En itse ole velho keittiössä, mutta otan mielelläni rauhassa haltuun tarkasti rajattuja, pieniä kokonaisuuksia. Tänä vuonna haluaisin opetella tekemään ranskalaisia madeleine- tai canelé-leivoksia, kenties molempia. Syksyn mittaan olen myös harjoitellut erilaisten sandwichien tekoa, ja välineurheilun nimissä voisinkin toivoa joulupukilta parilapannua.
Kirjoittaja Hanna-Katariina Mononen pohtii Design Storiesin kuukausittaisessa kolumnissaan kauniin ja kestävän elämän asioita. Hän ajattelee, että aivan kuten elämässä, myös kodissa kauneimmat kohdat ovat suunnittelemattomia – ja usein myös verrattain tavanomaisia.
Teksti ja kuva: Hanna-Katariina Mononen