Ikkunoista avautuu suojaisa saaristomaisema. Isojen laivojen äänet kuuluvat harvakseltaan ja rytmittävät vuorokauden soljumisen. Muutoin Kemell-Kutvosen perheen kesäsaaressa eletään ja puuhataan kiireettömästi ympäröivästä yksinkertaisuudesta nauttien.
VAPAA ALKAA SILLÄ hetkellä, kun ensimmäinen lossi irtoaa Paraisten rannasta. Kolmannen lauttamatkan jälkeen saavutaan Houtskariin. Siitä vielä pieni tovi autolla, lyhyt venematka ja lopulta ollaan omassa saaressa. Matka ulkosaaristoon on kuin siirtymäriitti arjen työpyörityksestä vapaalle, missä matkan lukuisat välietapit auttavat laskeutumaan saaren kiireettömän elämänmenoon.
Matka mökille on pitkä, mutta paikka ainutlaatuisen kauniissa saaristossa on omistajilleen unelmien täyttymys. Oma saari tai pala rantaa ulkosaaristossa on ollut haavekuva niin kauan kuin Minna Kemell-Kutvonen ja hänen miehensä Pekka muistavat.
”Lasten ollessa pieniä ja arjen ylitsevuotavan täysi, pakenin välillä omiin unelmiini ja hain myytävänä olleita saaristopaikkoja. Törmäsin tuolloin ensimmäistä kertaa tähän Houtskarin saaristossa sijaitsevaan paikkaan”, Minna kertoo.
Tuolloin haave ei edennyt sen pidemmälle. Kymmenisen vuotta sitten ystäväpariskunta kertoi löytäneensä mieluisan mökkipaikan, ja he tiedustelivat olisivatko Kemell-Kutvoset valmiita jakamaan kookkaan saaritontin heidän kanssaan. Kyseessä oli sama unelmapaikka.
Kaiken ei tarvitse olla tässä, heti ja nyt, vaan asiat saavat kypsyä rauhassa
Haave alkoi toteutua pala palalta kiirehtimättä. Uudet saarelaiset halusivat tutustua rauhassa paikkaansa ja tunnustella elämää siellä. Ensimmäiset vuodet vietettiinkin retkielämää hyvin yksinkertaisissa oloissa. Saarelle rakennettiin laituri, jotta sinne päästiin rantautumaan, kalliolle pystytettiin pieni valmisvaja sään ja tuulen suojaksi, ja peseytymistä varten Pekka rakensi vanerista muutaman neliön saunan.
”Keittiö oli mitä parhaimmalla näkymällä kallion kolossa. Upea maisema avautui eteeni ruokaa laittaessa”, Minna muistelee.
Alkuvuosista on otettu monta harppausta nykytilanteeseen. Nyt paikalla sijaitsee puiden suojaan hyvin maastoutuva, mustaksi maalattu kesäpaikka terasseineen. Ensimmäiset vuodet saarella muokkasivat talon muotoa ja paikkaa, sillä ne osoittivat luonnon voimien mahtavuuden ja muistuttivat ihmisen pienuudesta. Saariston tuuli on armoton.
Puurajan sisään rakennetusta mökistä suunniteltiin alkujaan suorakaidetta, mutta saaressa vietetty aika osoitti, että paikasta tulisi silloin tuulen tuivertama kokonaisuus, jossa ei ole suojaisaa ulkotilaa. Suunnitelmia jalostettiin yhdessä Minnan arkkitehtisisaren Leena Kemellin kanssa.
Kallioiden ja kivien määrittämään paikkaan rakennettu talo jaettiin kahteen osaan: isommassa tuvassa on keittiö ja oleskelutilat ja sen kylkeen asettuvassa palasessa makuutilat sekä vanhemmille että perheen kolmelle lapselle. Kahden rakennusmassan sisäkulmaan kuin syliin muodostui suojaisa paikka terassille, joka aukeaa metsän suuntaan. Siellä perhe oleilee ja syö usein. Meren puoleinen terassialue on huomattavasti tuulisempi.
Täällä on kaikki ne elementit, mitä parhaalta kesäelämältä odottaa
Yksinkertaisen ylellinen, pitkälle itse tehty mökki on edelleen suoja säiltä, sillä pääosa saarella vietetystä ajasta vietetään ulkona. Kallioita, metsää ja sen puustoa on muokattu ympäristöä kunnioittaen eli mahdollisimman paljon luontoa säästäen. Rakennus uppoaa ympäröivään maastoon eleettömänä. Maisema on osa tilaa, sillä ikkunat avaavat näkymiä ympäröivään. Ikkunat on myös sijoitettu niin, että talon läpi näkee monin paikoin.
Saaren hienostuneen, niukan rikkaan materiaali- ja väripaletin sekä sinne nousseen minimalistisen talon kontrastina on runsaasti Marimekon värikkäitä tekstiilejä. Marimekon sisustustuotteista vastaavan Minnan sanoin ne tuovat kesän ja valon talvenkin keskelle. Tekstiilejä on käytetty rennolla otteella. Kuosit istuvat toistensa seuraan sattumanvaraisesti, kokeillen.
Elo saarella on aina edennyt tunnustellen, kokeillen ja omia ajatuksia testaten.
Inspiroidu tyylistä
Katso myös:
Teksti: Ulla Koskinen Kuvat: Sameli Rantanen
Juttu on julkaistu alun perin Asun-lehden numerossa 19.