Työ oli Ilmari Tapiovaaralle koko elämä, ja sen varjoon jäi välillä myös hänen perheensä. Tapiovaara kuoli miltei unohdettuna suuruutena, mutta sitten alkoi retrobuumi.
SOTA OLI PUHJENNUT uudestaan, juuri kun 26-vuotias Ilmari Tapiovaara oli asettunut aloilleen. Tapiovaara oli saanut merkittävän työpaikan Keravan Puuteollisuuden taiteellisena ja kaupallisena johtajana, sillä pieni ovia ja ikkunoita valmistava puutehdas halusi laajentaa tuotantoaan huonekaluihin. Hän oli vaimonsa Annikin kanssa muuttanut tilavaan työsuhdeasuntoon tehtaan viereen. Jatkosota syttyi kesäkuun lopussa 1941, vain viikkoa ennen kuin perheeseen syntyi Timo-poika. Kerran kun Tapiovaara pääsi kuukausien tauon jälkeen rintamalta kotiin, poika oli oppinut puhumaan.
”Kun Ilmari tuli lomalle, tervehdin häntä sanomalla 'konna'. Olin oppinut sanan, koska minulla oli leluna posliininen kilpikonna”, Timo Tapiovaara muistelee.
Sodan keskeltä Ilmari Tapiovaara postitti säännöllisesti pojalleen satuja, jotka oli kuvitettu vesiväripiirroksin.
”Saduissa oli prinssejä, linnoja ja turnajaisia hevosineen. Hän oli itse keksinyt tarinan ja kuvittanut sen”, Timo Tapiovaara kertoo.
Oikeastaan ei ollut ihme, että Ilmari Tapiovaara suuntautui luovalle alalle. Hän oli syntynyt vuonna 1914 metsänhoitajan perheeseen, jossa arvostettiin kulttuuria ja jonka lapsista moni osoitti taiteellista lahjakkuutta. Tapio-veljestä tuli kuvataiteilija-graafikko, Nyrkistä elokuvaohjaaja. Ilmari ei menestynyt oppikoulussa, mutta hän oli lapsesta asti taitava piirtäjä. Päästyään parikymppisenä Taideteollisuuskeskuskouluun hän tunsi löytäneensä paikkansa.
Suomalaisessa muotoilussa ja arkkitehtuurissa elettiin 1930-luvulla mullistavaa aikaa. Tapiovaara ihaili Alvar Aallon modernismia, ja Taideteollisuuskeskuskoulussa häneen teki vaikutuksen Werner West, joka puhui huonekalujen sarjavalmistuksen puolesta.
Suomalaisessa muotoilussa ja arkkitehtuurissa elettiin 1930-luvulla mullistavaa aikaa.
”Tapiovaara omaksui jo kouluaikoina ajatuksen, että teollinen sarjatuotanto ja hyvä suunnittelu mahdollistavat laadukkaita ympäristöjä kaikille yhteiskuntaluokille. Korkeatasoiset ja hinnaltaan kohtuulliset esineet kuuluivat kaikille”, kertoo Tapiovaaraa tutkinut Aalto-yliopiston muotoilun professori Pekka Korvenmaa.
Tapiovaaran isoveljet olivat julkivasemmistolaisia, mutta Ilmarin yhteiskunnallinen näkemys suodattui hänen tuotantoonsa. Ennen talvisotaa Tapiovaara ehti aloittaa työt Asko-Avoniuksen huonekalutehtaalla, jonne hän oli suunnitellut kevyen kalustesetin. Kalusteet eivät kuitenkaan koskaan päätyneet tuotantoon, ja valmiina olleiden kappaleiden varasto tuhoutui pommituksissa.
Vaikka sota katkaisi uran, Tapiovaara sai myös kokemusta sisustusarkkitehdin työstä, sillä hän toimi asemasodan aikana 5. divisioonan tuotantotoimiston päällikkönä Itä-Karjalan metsissä. Toimisto tuotti armeijan rakennus- ja sisustusratkaisuja. Tapiovaaran ohjauksessa syntyi korsuja, kanttiineja, navettoja, käyttöesineitä ja huonekaluja. Töitä tehtiin vähäisillä työkaluilla, ja puu otettiin ympäröivästä metsästä. Tapiovaara oppi, kuinka työkalu muovaa tuotetta ja päinvastoin. Olin ollut hyvässä koulussa, ilmeisesti elämäni parhaassa korkeakoulussa, hän muisteli myöhemmin.
Sodan jälkeen Ilmari Tapiovaaraa odotti puhdas pöytä. Vaikka valtio säännösteli materiaaleja, kalusteita tarvittiin niin koteihin, kouluihin kuin päiväkoteihin. Poika Timo Tapiovaara oppi, että hänen isälleen tavallinen työpäivä ei koskaan tuntunut riittävän. Kun Timo leikki villiä länttä tehtaan pihapiirissä, Ilmari oli työpöydän äärellä. Tapiovaaran apuna oli hänen vaimonsa, sisustusarkkitehti Annikki Tapiovaara, joka oli aiemmin työskennellyt Asko-Avoniuksen piirustuskonttorissa. Annikki ideoi suunnitelmia miehensä kanssa ja auttoi piirtämään niitä puhtaaksi – ja hoiti Timoa ja tämän Eva-pikkusiskoa.
Ilmari ja Annikki Tapiovaara saivat kaivatun läpimurron, kun he voittivat kilpailun opiskelija-asuntola Domus Academican sisustamisesta.
Tapiovaarat saivat kaivatun läpimurron, kun he sodan jälkeen voittivat kilpailun opiskelija-asuntola Domus Academican huoneiden ja yleisten tilojen sisustamisesta. Se merkitsi menestystä myös Keravan Puuteollisuudelle, jossa oli jo huomattu, kuinka monipuolinen suunnittelija Tapiovaara oli: hän hallitsi koko tuotantoketjun luonnoksesta mainosgrafiikoihin ja pakkauksiin asti. Domus-tuolista tuli hittituote ja Tapiovaara sai kansainvälistä mainetta.
Vaikka Tapiovaara loi uransa aikana monenlaista, hänen ajattelussaan tuoli oli avain koko sisustuksen suunnitteluun.
”Tuolia hän suunnitteli yhä uudestaan. Hän versioi tuoleja ja muodosti niiden kautta kokonaisia tuoteperheitä hyllystöineen ja pöytineen. Hän oli hyvin perillä teknologisista innovaatioista ja hyödynsi niitä työssään”, Pekka Korvenmaa sanoo.
Tapiovaaran huonekaluissa näkyy talonpoikaisen kulttuurin ja käsityöperinteen arvostus.
Tapiovaaralle läheisin materiaali oli puu. Jo hänen isoisänsä oli ollut taitava puuseppä ja johtanut Tampereella puuverstasta, joka valmisti ruumisarkkuja ja huonekaluja. Tapiovaaran huonekaluissa näkyy talonpoikaisen kulttuurin ja käsityöperinteen arvostus. Pekka Korvenmaa muistuttaa, että muun muassa suositut tuolit Fanett, Pelimanni ja Mademoiselle ovat kaikki mukaelmia englantilaisesta pinnatuolista, spindle back chairista, joita suomalaisissa maataloissa oli ollut vuosisatojen ajan.
Tapiovaara perusti vaimonsa kanssa 1950-luvun alussa suunnittelutoimiston, joka oli lajissaan Suomen ensimmäisiä. Se sijaitsi Helsingin Rautatientorin laidalla ja myöhemmin perheen kodin yhteydessä Espoon Tapiolassa. Toimistossa suunniteltiin paitsi huonekaluja myös kokonaisia sisustuksia, kuten myymälöitä, konttoreita, pankkeja, ravintoloita ja hotelleja. Toimistoon palkattiin lisää väkeä, ja Annikki Tapiovaara siirtyi 1950-luvun puolivälissä hoitamaan toimistoa ja sen kirjeenvaihtoa.
”Hän kyllä joskus myöhemmin haikaili, että pääsisipä vielä vetämään viivaa”, Timo Tapiovaara sanoo.
Osa työntekijöistä on myöhemmin puhunut katkeraan sävyyn siitä, että Tapiovaara käytti heidän ideoitaan ominaan.
”Hän piti sellaista naamaa yllä, että hän on maailman mukavin mies, mutta kyllä me työntekijät jouduimme kokemaan kaikenlaista”, kertoo toimistossa 1960-luvun loppupuolella työskennellyt sisustusarkkitehti Jaakko Halko. ”Toisaalta eihän monikaan itsenäinen taiteilija ole varsinaisesti helppo ihminen. Se on usein ammattiin kuuluva ongelma.”
Timo Tapiovaara aloitti työt toimistossa vuonna 1967 opintojen ohessa. Hän opiskeli sisustusarkkitehdiksi kamerataiteen opintojen jälkeen. Hän myöntää, että Ilmari saattoi olla pomona jääräpäinen.
”Hän kyllä otti huomioon työntekijöiden mielipiteen mutta piti aika voimakkaasti kiinni omasta näkemyksestään. Vaikka asioista keskusteltiin, pomon ääni voitti.”
Kun Timo suunnitteli isänsä kanssa hotelli Intercontinentalin juhlasalin sisustusta, syntyi erimielisyyttä. Vaikka työstä oli sovittu etukäteen urakkahinta, Ilmari Tapiovaara halusi ideoida itse myös juhlasalin matot sen sijaan, että olisi valinnut ne mattotehtaan valikoimista.
”Hän ei aina ollut ihminen, joka ajatteli, miten voi päästä suorinta tietä lopputulokseen. Mattojen kanssa meni viikkokausia, mikä kävi kalliiksi toimistolle”, Timo Tapiovaara kertoo.
”Hän ei aina ollut ihminen, joka ajatteli, miten voi päästä suorinta tietä lopputulokseen.”
Suuri omakotitalo Tapiolan Itärannassa oli hermokeskus, jossa kotielämä ja työ sekoittuivat. Sen jälkeen kun rakennus valmistui 1962, Ilmari Tapiovaaralla oli tapana kömpiä aamuvarhain kahvikuppinsa kanssa toimiston puolelle ja olla siellä yömyöhään.
”Työn eteen uhrattiin vähän perhe-elämääkin”, Timo Tapiovaara sanoo.
Ilmari Tapiovaara oli ihminen, joka rakasti esiintymistä ja puhumista. Hän oli mukana alan luottamustehtävissä, joiden myötä hänestä tuli eräänlainen suomalaisen muotoilun henkinen lähettiläs. Sitä kovempaa häneen iski, kun häntä alettiin arvostella 1960-luvun loppupuolella. Muotoilun kentälle tuli silloin vihaisia nuoriamiehiä ja vasemmistolaisia suunnittelijoita, jotka syyttivät Aaltoa, Tapiovaaraa ja muita nimekkäitä muotoilijoita elitismistä.
”Nuoremman polven kritiikki kohdistui muotoilijan asemaan ja tähtikulttiin. Arvostelijoiden mielestä muotoilija saisi kyllä signeerata uniikkituotteet, mutta sarjatuotteisiin nimeä ei saisi liittää, koska ne olivat teollisia tuotteita”, Pekka Korvenmaa sanoo.
Ilmari Tapiovaara oli työllään onnistunut luomaan itsestään brändin, mikä teki hänestä silmätikun. Silti elitismistä syyttäminen oli absurdia: Tapiovaara oli jo uransa alussa omaksunut näkemyksen tehdä laadukkaita mutta edullisia huonekaluja. Sattumaa tai ei, työt toimistolla loppuivat samalla joksikin aikaa. Tapiovaaralla oli paljon varakkaita firmoja asiakkainaan, mutta jostain syystä kukaan ei tuntunut tarvitsevan enää hänen palveluksiaan.
”Tuntui, että hänelle ei ollut enää paikkaa tässä kokonaisuudessa, mikä kyllä masensi häntä”, Timo Tapiovaara kertoo.
Ilmari Tapiovaara kompasteli myös yksityiselämässään, ja välillä toimiston työntekijät joutuivat kuuntelemaan riitoja seinän toiselta puolelta. Tapiovaara oli uskoton aviomies, ja osittain sen vuoksi Annikki ajautui käyttämään runsaasti alkoholia. Hän kuoli vuonna 1972. Sen jälkeen Ilmarilla oli kaksi pitkää parisuhdetta ja sekalaisia muita suhteita. Ilmari Tapiovaara ei juurikaan puhunut tunteistaan vaan kätki ne sisälleen. Hänen työnsä oli hänen elämänsä.
Ensin isän käsi alkoi vapista. Timo Tapiovaara huomasi oireet vuonna 1982. Ilmari Tapiovaara oli sairastunut Parkinsonin tautiin. Pian hän ei pystynyt enää piirtämään ja päätti sulkea toimiston vuonna 1984. Tuntui olevan tilinpäätöksen aika, sillä samana vuonna hänen tuotantoaan juhlittiin Designmuseon näyttelyssä. Sitä mukaa kun sairaus seuraavina vuosina paheni, ura jäi unohduksiin.
Sairaus vaikutti Tapiovaaran liikkumiseen ja muutti myös hänen luonnettaan arvaamattomaksi. Koti Itärannassa piti myydä vuonna 1988, kun Tapiovaara ei pystynyt enää huolehtimaan siitä. Hän muutti asuntoon Lauttasaaressa, jossa häntä auttoi myös tytär Laura Tapiovaara, joka oli syntynyt avoliitosta Anneli Turkan kanssa. Viimeisinä vuosina asunnossa oli hoitaja.
Osana vintagebuumia Tapiovaaran huonekalut alkoivat käydä taas vilkkaasti kaupaksi.
Tapiovaara oli parin vuosikymmenen ajan Suomessa unohdettu mestari, mutta maailmalla riitti kiinnostusta. Espanjalainen muotoiluyritys Santa & Cole halusi 1990-luvun puolivälissä julkaista Tapiovaarasta kirjan ja kiinnitti kirjoittajaksi Pekka Korvenmaan. Kunnianhimoinen teos valmistui kolme vuotta myöhemmin, ja samalla yhtiö otti uustuotantoon Maija Mehiläinen -valaisimen.
Kirjan valmistuttua Ilmari Tapiovaara oli jo huonossa kunnossa.
”Vein kirjan hänelle mutta en ole ihan varma, tajusiko hän, mistä on kysymys”, Timo Tapiovaara sanoo.
Ilmari Tapiovaara kuoli tammikuussa 1999. Hän ei ehtinyt nähdä, miten nettikauppa yleistyi ja osana vintagebuumia Tapiovaaran huonekalut alkoivat käydä taas vilkkaasti kaupaksi. Jokin on silti toisin kuin 1950-luvulla: tuolien hintalappu.
Katso myös:
• Ilmari Tapiovaaran tuotteet >
Teksti: Antti Järvi Kuvat: Johanna Kinnari, Zara Pfeifer, Schaepman & Habets, Artek, Santa & Cole
Juttu on julkaistu alun perin Avotakassa.